keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Pyssy, koira, akka, pata ja kolme lasta

Kun kesälomaa on vain viikon verran, pitäisi ehkä maanantai-iltana olla jo Nurmesta pohjoisempana. Ei siis auttanut muu kuin lähteä kärsivällisesti ajamaan itärajaa ylöspäin.

Ensimmäisenä eteen osunut uusi kohde oli Kilpelänkangas. Siellä on sotavuosina taisteltu ylivoimaista vihollista vastaan.



Olen aiemmin vierastanut Kilpelänkangasta, koska sinne päästäkseen täytyy tehdä Kuhmo-Lieksa -tieltä liki 25 kilometrin pisto. Olen myös luullut, että kankaalle vievä tie on sorapintainen, mutta ihan päällystettyhän tuo näkyi olevan.

Kilpelänkankaalla kulkee retkeilypolku, jonka varrella näkyy edelleen jälkiä takavuosien taisteluista, varsinkin juoksuhautoja. Polku on vain kolmisen kilometriä pitkä, mutta etenee pääosin kaunista mäntykangasta pitkin. Pitäisi kai silti olla sotafriikki, jotta paikasta saisi enemmän irti.

Aivan huolettomasti metsässä ei vieläkään voi kulkea, koska maastosta voi edelleen löytyä sodanaikaisia räjähteitä. En tiedä, vieläkö niitä aktiivisesti etsitään.

Alueen läpi kulkevalla joella on sittemmin myös uitettu tukkeja, ja retkeilyreitin varrella voikin evästellä tavallista vanhemman laavun luona.


Kilpelänkangasta seuraavaksi kohteeksi oli valikoitunut Elimyssalon luonnonsuojelualue. Siihen ei liittynyt suuria ennakko-odotuksia, koska alueesta ei tiedetty muuta kuin että vähän syrjässähän tuo on.

Elimyssaloon päästäkseen täytyy hetki körötellä metsäautotietä pitkin, mutta lopputulos on vaivan arvoinen. Alueen luonto nimittäin on niin kuhmolaista kuin olla voi. Ja Kuhmohan siis on se paikka, jossa Jumalakin todennäköisesti asuu.

Jätimme auton Saari-Kiekin pysäköintialueelle, josta on muutaman kilometrin matka Elimysjärvelle. Reitin alkuosa kulkee Levävaaran tilan kautta. Siellä on "Pyssy, koira, akka, pata ja kolme lasta" -tyylisesti asuttu jo 1800-luvulta lähtien. Nykyään tilalla tosin kasvatetaan lampaita.

Elimysjärven ympäri kulkee mukava polku, jonka varrella on nuotiopaikka ja laavu.


Olimme jo eväät syötyämme jatkamassa Saunaniemen laavulta eteenpäin, kun vaimo huomasi laavun hämärässä sisänurkassa jotain kummaa.


Siellähän oli linnunpesä! Mutta poikaset olivat aivan hiljaa ja liikkumatta. Olivatko ne lainkaan elossa? Tai ylipäänsä oikeita lintuja?

Mutta sitten yhden poikasen pokka petti ja se räpsäytti silmiään... Tai niin ainakin luulen. Olin jo ihan tarpeeksi tungetellut kännykkäni kanssa, joten päätimme poistua paikalta, ettei emo ota nokkiinsa.

Elimysjärven ympäri menevä polku oli mukava, vaikka vesi olikin sateiden jälkeen paikoin korkealla. Onneksi pitkospuita oli runsaasti, ja varsinkin kelluvat pitkokset olivat nasta juttu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti